Luin Hesarista ja Iltasanomista jutut turkulaisesta kirjailija Iida Raumosta. Tämä 35- vuotias maisteri oli nyt julkaissut kirjan, joka keskittyi koulukiusaamiseen, koulujen alistavaan hierarkiaan ja koko koululaitos pitäisi uudistaa. Miten, sitä Iida ei tietenkään osaa kertoa, sehän on muiden tehtävä ja maksettava.

Koulukiusaaminen on vakava asia, mutta Iidan antamat esimerkit omalta kouluajaltaan ovat lähinnä naurettavia. Iida on monen muun asian lisäksi opiskellut sukupuolentutkimusta ja se kertoo jo paljon.

Olemme sosiaalisia eläimiä, eikä meitä ole olemassa ilman muita ihmisiä. Kannattelemme toistemme olemassaoloa. Tarvitsemme toisten katsetta, jotta tunnemme itse olevamme olemassa, niin lapset kuin aikuisetkin. Sanoo Iida.

Hesarissa oli Iidasta kahdeksan (8) kuvaa ja Iltasanomissa neljä (4). Miten helvetissä opettajalta voi koskaan riittää tarpeeksi huomiota tuollaiselle linssiluteelle. Yksityisopettaja olisi hieno ratkaisu, mutta sitten opettajan katsoessa poispäin Iida lakkaa olemasta ja valuu viemäriin.

Laitoin tähän alle itsekin viisi Iidan kuvaa, jotta voimme niitä katsomalla yhdessä turvata hänen olemassaolonsa.

 

 

Suomessa moni naiskirjailija on päässyt pinnalle kirjoittamalla kodistaan, isästään tai miehestään. Se on aivan ymmärrettävää, jos mistään muusta ei ole kokemusta. Kuuluisin lienee Märta Tikkanen, joka kirjassaan Vuosisadan rakkaustarina kirjoitti miehestään Henrik Tikkasesta. Henrik oli aivan loistava kirjailija/taiteilija, jonka monta kirjaa luin itsekin. Luin tuon Märtan kirjan vain sen takia, että olin kiinnostunut ihailemani Henrikin elämästä. Pidin kirjaa loppujen lopuksi ihan hyvänä ja asiallisena, eikä Märta edes yrittänyt vähätellä ja häpäistä Henrikin muistoa. Vai oliko kustannustoimittaja sitten vaatinut poistamaan kaikki pahimmat kohdat!

Minulla on tapana katsoa televisiosta enimmäkseen Alaskassa kuvattuja sarjoja, joissa kerrotaan kalastajien, kullankaivajien, etc, elämästä. Sen takia ei tulisi mieleenkään ryhtyä lukemaan jonkun Iida Raumon kaltaisen naiskirjailijan teoksia. Eivätkä niitä lue muutkaan miehet ja pojat.

Alaskassa nuoret naisetkin kalastavat, metsästävät ja parikymppiset naislentäjätkin kuljettavat pienillä potkurikoneilla tavaraa ja ihmisiä kaukaisiin kyliin. Joissa kylissä ja yksinäisten talojen lähellä ei aina ole edes lentokenttiä. He vain lentävät pari kertaa kylän tai jokirannan yli laskeutumispaikkaa etsien ja sitten riskillä laskeutuvat sopivaksi katsomaansa paikkaan.

Eräskin eskimonainen (inuiitti) oli kerran yksin kotona syrjäisessä mökissään, koska hänen miehensä Heimo (suom.) oli ansalankoja kokemassa. Ulkoa alkoi sitten kuulua hirveä meteli ja ikkunasta katsoessaan tämä eskimonainen näki karhun syövän pariskunnan koiraa. Hän otti kiväärin, avasi varovaisesti ikkunan ja ampui karhun. Kotiin palatessaan Heimo järkyttyi puoliksi syödyn koiran nähdessään, mutta rauhoittui, kun näki rouvan nylkevän karhua talon takana.

Summa summarum: varsinkin nuoret, akateemiset kaupunkilaisnaiset ovat niin avuttomia, että heidät pitää kohta kuljettaa jonkinlaisessa keskoskaapissa elämän läpitte.