Viime aikoina on lehdistössä keskusteltu paljon suomalaisten puhumattomuudesta, joka ainakin naapurisuhteissa on selvää epäkohteliaisuutta. Ulkomailla asuneet kertovat kuinka muualla maailmassa naapureita tervehditään aina ja lääkärin odotustiloihin tai vastaaviin saavuttaessakin tervehditään muita läsnäolijoita. Auttelin kesällä muutossa erästä pitkään Keski- Euroopassa asunutta vanhusta ja hän ihmetteli useaan otteeseen uusien naapuriensa vaikeutta vastata normaaliin tervehdykseen, mistään keskustelusta nyt puhumattakaan. Kehotin tätä 80- vuotiasta teräsvaaria ottamaan yöpöydän laatikossa säilyttämänsä pistoolin mukaan auttamaan keskustelunavauksissa, mutta hän katsoi sen olevan liioittelua ja johtavan helposti väärinymmärryksiin.

Suomalaiset saattavat asua kymmeniä vuosia naapureina samassa rapussa, eivätkä koskaan puhu sanaakaan toisilleen. Sattumoisin etelän aurinkorannalla tavattaessa sitten halataan vesissä silmin ja koko possujuhlan jälkeinen yö puhutaan talon asioista, nukkumatta silmällistäkään. Suomeen palattua keskustellaan vielä muutaman kerran vaivautuneesti, kunnes palataan jälleen normaaliin murjotukseen.

Lapsuuteni Lapissa aikuiset puhuttelivat aina arvostavasti meitä laumana vastaan tulevia pojankoltiaisia, vaikka arvasivatkin meidän useimmiten olevan johonkin pahantekoon menossa. He tiesivät kohta metsästä nousevan mustan savun, pommien paukkuvan ja metsän eläinten pakenevan hädissään alaikäisten käsiin joutuneiden pienoiskiväärien luoteja. Mutta ystävällisesti he kuitenkin meitä puhuttelivat ja eikös se juuri ole sitä paljon mainostettua yhteisöllisyyttä.

Nykyisin asumani pienkerrostalon pihalla olen aina moikkaillut alueen natiaisia ja usein myös kehunut heidän leikkimopojaan tai muita vempeleitään.  Onkin ollut monta kertaa mukavaa vesisateessa kärsityn työpäivän jälkeen saapua kotipihalle, kun talon lapset kilvan moikkailevat ja tulevat selittämään päivän tapahtumia. Osaan hyvin kuvitella kuinka pelottavaa pienistä lapsista olisi, jos saman talon kulmikas kirvesmiesnaapuri vuodesta toiseen porhaltaisi ohi sanaakaan sanomatta. Joskus kainalossaan metrinen lohi ja toisinaan taas liian lyhyeeseen hameeseen sonnustautunut vieras täti. Ja nämä saaliinsa aina pelottavan värikkäissä kutuasuissa. 

Kannattaa kuitenkin miettiä tarkkaan mitä lapsille sanoo. Meitä oli joskus Lapissa lauma alakouluikäisiä pojanklosseja naapurissa kylässä, kun talon emäntä hätisteli kyllästyneenä kissaa pöydältä ja tokaisi "tuo kattikin joutaisi melkein hävittää". Poikajoukon läpi kävi innostunut kohahdus ja pian kissaa vietiinkin isolla joukolla saunan taakse. Jonkin ajan kuluttua palasimme sisään silmät loistaen ja kerroimme, että "nyt se kissa pirulainen on hirtetty". Siitähän tuli tietysti kovat selvittelyt ja talon emäntä ja tyttäret itkivät kuorossa, vaikka me luulimme vain tehneemme korvaamattoman palveluksen talonväelle.