Merenpinnan alapuolelle rakentamisessa on omat niksinsä, sitä on maallikon vaikea käsittää. Pitää käyttää sulfaatin kestävää erikoisbetonia ja kaikkiin valusaumoihin tulee monenlaiset saumanauhat. Tällaiset kellaritilat ovat itse asiassa kelluvia, joten ne on ankkuroitava vankasti peruskallioon, etteivät ne pulpahda ylös veden valtaisan nosteen voimasta. Sellaista on tapahtunut jo Suomessakin. Olisihan se jo kansallinen häpeäkin, jos jonkin myrskyisän yön jälkeen huomattaisiin Nokian pääkonttorin olevan kyljellään Tallinnan satamassa. ”Huomenna ei tartte tulla”, lukisi Nokian hallintoneuvoston Kallasvuolle lähettämässä tekstiviestissä.

Jätkäsaareen rakennetaan kantakaupungin tyyliä noudattaen vain 10- kerroksisia taloja, vaikka muualla maailmassa pystytetään toinen toistaan korkeampia ja arkkitehtuuriltaan aivan huikeita pilvenpiirtäjiä. Ylöspäin rakentaminen kaupungeissa on kalliin tonttimaan takia halvempaa ja myös ekologisempaa. Helsingin uudessa Musiikkitalossakin juhlii vain sisustusarkkitehti, koska talon karmean ulkonäön takia hän saa vetää kaikkiin pintoihin vain kalleimpia materiaaleja ja tarvittaessa vaikka monta kerrosta päällekkäin. Jokaista ovenkahvaa pohditaan sadoissa virkamiesten, taiteilijoiden ja muiden intellektuaalien palavereissa ja rahaa palaa ja suma seisoo. Rakennus muistuttaa silti aina ja ikuisesti lähinnä uimahallia, eikä se jää ulkomaalaisiltakaan huomaamatta.

Me rakennustyöläiset rakentaisimme mielellämme korkeita pilvenpiirtäjiä, koska siinä saa työn ohessa ilmaisia adrelaniini- säväreitä, eikä tarvitse lähteä Himalajan rinteille roikkumaan. Joitakin vuosia sitten rakensimme satametristä toimistotaloa ja eräänä päivänä jouduin firmamme kotiryssän kanssa nousemaan kelkalla sivuseinää ylös asti. Näitä nostimia putoaa ja kaatuu melko usein, eikä niihin oikein mielellään kiipeä. Rakkineen kitkuttaessa kohti katon reunaa huomasin iivanan pelkäävän melkoisesti ja rytkäytettyäni voimalla koria hän olikin jo melkein polvillaan. Tällä muuten ihan mukavalla vasililla oli tapana käydä henkilökohtaisesti toivottamassa suomalaisille työtovereilleen hyvää Voitonpäivää, mikä jurppi meitä sotaveteraanien poikia. Näin ollen en tuntenut pienintäkään syyllisyyttä tempustani, vaan katsoin osallistuneeni vapaaehtoisena tämän putinilaisen iivanan kotouttamiseen ja kansainvälisyyskasvatukseen.

 Olisin tietysti voinut myös pieksää miehen jossain 90 metrin korkeudessa, tämä pitkän puna- armeijan käynyt lihaksikas kaveri rupesi olemaan jo sen verran huonossa hapessa. Jokaiselle sotapäälliköllehän on äärimmäisen tärkeää päästä valitsemaan se taistelukenttä, missä lopullinen voimainkoitos tapahtuu. Tämä ei kuitenkaan olisi ollut sopivaa, koska minä olen hyvin suvaitsevainen ihminen.

Rakennustyömailla monesti puolet työntekijöistä on ulkomaalaisia, mutta keskinäinen kanssakäyminen on erittäin sopuisaa ja kavereita ollaan niin. Samaa kapitalistin orjakaleeriahan sitä kuitenkin soudetaan. Monilla Suomessa työskentelevillä venäläisillä on kuitenkin panslavistinen isännän asenne ja heille pitää aina välillä antaa pieni opetus.