Tämä blogini täyttää ylihuomenna 4 vuotta ja sen kunniaksi julkaisen uudelleen sadannen postauksen kohdalla tekemäni selvityksen syistä, joiden vuoksi yleensä ryhdyin tähän hommaan. Siinä sanomani kun pätee edelleenkin. Olen nimittäin monilla sivuilla huomannut kirjoittajien pohtivan koko bloggaamisen mielekkyyttä ja surreen kadonneita hyviä blogeja.

 

Vain harvoilla blogeilla on niin paljon lukijoita, että ne vaikuttavat laajemminkin ihmisten mielipiteisiin. Itsekin saisin suuremman yleisön, jos väsäilisin näitä juttujani työpaikan vessan seinään. Tämä on muuten 263. postaukseni ja se on paljon näin lyhytjännitteiselle ihmiselle!

 

En tosiaan ole kertonut kovin paljoa henkilökohtaisista asioistani, joten en myöskään nyt rupea laajemmin esittelemään parhaillaan sairastamaani keuhkokuumetta ja kuvailemaan armotonta kamppailuani Viikatemiestä vastaan.

Tässä nyt se vanha jaaritus:

 

Eräs viehättävä bloggaajatyttö kehotti kesällä blogituttujaan kertomaan miksi nämä ovat tähän hommaan ryhtyneet. Tämä on minulle 100. postaus, joten nyt onkin sopiva hetki pohtia tuota asiaa. Mikäli tämä juttu on jäänyt kesken, niin arvaattekin heti minun ryhtyneen liian itsekriittiseksi ja kiivasluontoisena miehenä vetäisseen itseni hirteen.

Blogilistaa selatessani huomasin sieltä puuttuvan kokonaan suomalaisen työmiehen mielipiteen, suuri enemmistö oli naisia (miehiä vain 12%) ja nimenomaan vaikeaselkoisia kirjoja lukeneita intellektuellejä.(Intellektuelli on sanan feminiini- ja intellektuolli maskuliinimuoto. Suom. huom.)

Pohjoisella tundralla asuvan naalin turkki on talvella puhtaan valkoinen ja samalla tavalla puhtaan valkoinen on intellektuellin maailmankuva. Elämässään kriisiin ajautunut naishenkilö tupsahtaa pehmeästi yhteiskunnan virittämään turvaverkkoon, kun taas mies vastaavassa tilanteessa päätyy hyvin usein narun jatkoksi. Ja se narukin pitää itte hommata!

Ilkka Taipaleen lisäksi on myös Arno Kotro kumppaneineen ansiokkaasti puolustanut mahdotonta kohtaloaan vastaan sinnitteleviä huono-osaisia suomalaisia miehiä, joita varsinkin rakennustyömailla näkee runsain mitoin. Sosiaalisen suojaverkon läpi on pudonnut valtava määrä keski-ikäisiä miehiä, joille hyvinvointivaltion palveluja tarjoavat enää poliisi, patologi ja hautausurakoitsija.

Yksi syy bloggaamiseeni olivat myös henkilökohtaiset syyt. Minulla on vielä varsin nuori poika varttumassa ja rakentajille tyypillisen äkkikuoleman kohdatessa poitsulle voitaisiin väittää mitä tahansa. "Ihmisen on tärkeää tietää mitä on, mutta on myös tärkeää tietää mitä ei ole", olen pojalle aina painottanut.

En ole pyrkinyt mihinkään blogipäiväkirjaan, vaan nämä jutut ovat työmailla käytyjä keskustelunpätkiä rankalla huumorilla höystettynä. Ankarat mielipiteetkin ovat yleensä vain kevyitä heittoja, jotka monasti myöhemmissä postauksissa kumotaan. Totuuttakin olen usein joutunut hieman muuntelemaan huumorin maksimoimiseksi. Tämähän ei ole tarinaa nimeltä mainitulta työmaalta, jossa esiintyisi nimeltä mainittuja työntekijöitä ja olen myös tietoisesti sotkenut tapauksia ja henkilöitä keskenään. Tuon käytännön omaksuminen johtui ennen kaikkea voimakkaasta kunnioituksestani yksilönsuojaa kohtaan, mutta olihan siinä tarkoituksena myös murhamiehiä eksyttää.

Pellavapäiselle pojanklossille on valtava saavutus rakentaa maja puuhun ja samanvertainen ponnistus on isopäiselle kirvesmiehelle väsätä laaja kokoelma häväistyskirjoituksia avaruuden ilmoitustaululle.