Kevään taas tullessa tuhansittain yksinäisiä ihmisiä siirtyy nettiin harrastamaan virtuaalisia soidinmenoja. Se on vähän kuin jos linnustaja paukuttelisi haulikolla pimeälle yötaivaalle ääntä kohti ja odottelisi lihavan hanhen putoavan jalkojensa juureen. Tuloksena vain räkättirastaita ja persoonallisuushäiriöistä kärsivä satakieli. Nettimetsästäjä taas voi ruudullaan nähdä karhun jäljet, mutta tavatessa pizzerian pöydässä täriseekin pupujussi ja umpihumalassa tietenkin. Ryhmä yliopiston tutkijoita oli ihan tutkimusmielessäkin vastaillut treffi- ilmoituksiin löytäen sieltä miljoonan Matin joukosta satoja pääministereitä ja muita yhteiskunnallisia vaikuttajia. Mauri Pekkarisia oli löytynyt vain yksi, mutta tämä oli web- kamerassa vannonut tulevansa kylään jo samana iltana.

Nettiseurustelu on petollista, kyllähän jokainen meistä osaa teoriassa ihmisiksi olla. Ei kannata valehdella avaruuteen, jos tosiaan aikoo lähteä Juri Gagarinin kanssa kahville. Nykyään voi vielä ottaa kamerat peliin mukaan ja elää virtuaalista perhe-elämää ruudussa, välissä oleva avaruus takaa meille moderneille ihmisille niin tärkeän "oman tilan" säilymisen. Lapsetkin kohtuuttomine vaatimuksineen jäävät pois, sillä Amerikassa taannoin tapahtuneeksi väitetty nettihedelmöitys paljastui oikeudessa valeraskaudeksi. Viinaksia voi virtuaalipuolison kanssa nauttia vapaasti ilman pelkoa perheväkivallasta. Tuskinpa edes mikään feministinen Naisunioni kehtaa sentään tutkimuksissaan väittää, että 78% suomalaisista naisista olisi tullut pieksetyksi netistä käsin.

Nykyisissä naisten farkuissa on takapuoleen hiottu pakaroiden kuvat, joten nuoret tytöt näyttävät valkohäntäpeuroilta kaduilla kirmatessaan. Syksyn pimeiden iltojen saapuessa rohkeimmilla tytöillä lienee jo valot persauksissaan, muodin vaihtelu on sen verran nopeaa ja suuntaukset ennalta arvattavissa.

Työmaallemme tuli viime viikolla parvi komeita, pitkäsäärisiä virolaisia naisia tiukat farkut tryffeliä pullollaan. Harva tryffelisika on yhtä ahnaasti tuijottanut löytämäänsä herkkupalaa, kuin minä näitä etelän helmiä. Keskustelin varttitunnin erään nelikymppisen säpäkän naisen kanssa ja tämän välittömän ihmosen kanssa juttu soljui iloisesti kuin islantilainen vuoripuro huhtikuussa. Tuon vartin aikana ehdimme small talkin lisäksi käsitellä asioita Viron infrastruktuurin puutteesta perjantaiseksin välttämättömyyteen. Puutteestahan on aina niin helppo hypätä välttämättömyyteen.

Ajaessani myöhemmin vastaavan mestarin kanssa samalla hissillä kerroksiin ehdotinkin hänelle, että työmaallamme voitaisiin nyt ruveta järjestämään lounastansseja. Joka päivä klo.11 rävähtäisi ruokalassa musiikki pauhaamaan ja yläkerran toimistossa pomot kuuntelisivat poskilihakset kireinä alhaalta kantautuvaa riemukasta tanssin jytkettä. Timpurit taivuttelisivat Eestin tyttöjen kanssa Saarenmaan valssin tahtiin niin, että lääkärin määräämät venyttelynormit täyttyisivät moninkertaisesti. Naisten vähyyden vuoksi karskit raudoittajat painaisivat härkäpareina jykevien muurareiden kanssa, kuitenkin alan yleisestä menestyksestä riemuiten.

Työmaamme on ollut kuin pieni, ahdas niitty, jolla jurot härjät laiduntavat, välillä sarviaan kolistellen erimielisyyksiään ratkoen. Nyt on saatu reippaasti eroottista latausta niitylle ja uskon työsuoritusten vielä entisestäänkin parantuvan naaraiden suosiosta tapahtuvan kilvoittelun ansiosta. Laulaminen vain pitäisi kieltää heti alkuunsa, naisiahan ovat kautta aikojen kiehtoneet tuollaiset terveen järjen vastaiset vinkeet.

Ihminen on nälän ja ahneuden ajamana pystynyt mitä ihmeellisimpiin suorituksiin, tämän on työnantaja-kapitalistikin jo ajat sitten huomannut ja sitä eri tavoin hyödyntänyt. Mahtavin kaikista luonnonvoimista on kuitenkin kiima, sen villitsemää ihmistä ei pysäytä mikään. Myöhempään keski-iän kiimaan iskeytynyt kotirouva menee heittämällä siitä, missä palokunta jo levittelee käsiään! Tämä kannattaa työnantajapuolenkin muistaa tulevaisuuden palkitsemisjärjestelmiä rakentaessaan. Erityisesti kunta- ja valtiosektoreilla, missä rahaa ei voida luvata.