Vajaat kaksi vuotta sitten aloimme rakentaa jättimäistä myymälää ja erään laivayhtiön pääkonttoria.


Kallioon louhittiin valtaisa monttu ja siitä sitten vain ruvettiin väsäämään taloja kasaan. Viime talvena lunta tuli lähes päivittäin lokakuusta asti ja pakkastakin oli kuukausien ajan.


Monina aamuina työmaalle tullessamme oli pimeää, pakkasta oli 10- 20 astetta, jäinen tuuli puhalsi ja luntakin oli tuiskunnut. Varsin usein pumppujen vikavirtakytkimet olivat yöllä lauenneet ja syvän montun pohjalla oli metri merivettä. Ohuen jään päälle oli satanut vähän lunta, joten moni sai heti aamusta kylmän kylvyn. Voi sitä kiroamisen määrää silloin. 


Vesi pumpattiin kuitenkin aina nopeasti  pois ja jäisille kallioille ruvettiin väsäämään monenlaista betonimuottia. Betonin pumppuautot ja “kura” oli tilattu tarkkaan kellonaikaan, joka yleensä oli “eihän me nyt saatana millään siihen ehditä”. Esimiehiltä riitti kuitenkin ymmärrystä ammattilaisten näkemysten edessä ja he tarjosivat toisenlaistakin vaihtoehtoa; “teette saatana yöllä sitten tai pistetään miehet vaihtoon!”


Ja useimmat valut tehtiinkin iltapimeällä ja samat miehet painoivat monesti vielä kellon ympäri. Olosuhteissa, joissa radio kehotti helsinkiläisiä oleskelemaan sisätiloissa. 


Työmaalle ajettiin varmaan 10. 000 kuormaa erilaista tavaraa, joka naulattiin, ruuvattiin, ammuttiin, hitsattiin, liimattiin, niitattiin ja levitettiin paikoilleen. Siellä suoritettiin ehkä 17 miljoonaa erilaista työtehtävää, joista suuri osa vaati tekijältään äärimmäistä venymistä ja kaikkien inhimillisten suoritusrajojen ylitystä.


Eri kansallisuuksia oli kymmeniä, mutta siitä huolimatta yhteistyö toimi; auttavaa kättä ja työkalua sai aina tarvittaessa, kertaakaan ei tapeltu verissä päin, eikä kukaan jäänyt pitkälle sairaslomalle työpaikkakiusaamisen takia. Joiltakin virolaisilta jäi se pienikin palkka saamatta, mutta sehän on vain sitä globalisaatiota.


Tärkeimmät työt hoidettiin enimmäkseen pohjoissuomalaisten rakentajien voimin, joiden keski- ikä rupeaa olemaan jo vaarallisen korkea. Palkat ovat pudonneet, joten helsinkiläisnuoriso makoilee mieluummin kotosalla kuin lähtee ulos pakkaseen. Nukkumalähiö ja oleskelulupa otetaan kirjaimellisesti.


Nyt ovat talot valmistuneet ja ihmiset vaihtuneet. Elektroniikkaan erikoistuneen suurmyymälän työntekijät ovat pääosin 18- 25- vuotiaita nörttejä, joille piti rakentaa oikein unisex- vessatkin ja jotka arvioni mukaan  juovat 14 litraa colaa päivässä. Nämä linnunpoikasen näköiset nörtit erottuvat selvästi meistä harteikkaista rakentajista, ja muutenkin ovat kovasti sukupuolettoman oloisia.


Me viimeiset rakentajat olemme heille vain ylimääräinen riesa, joka korjailee omia virheitään. Muutama puuttuva listanpätkä ja paikkamaalaus on näille nörteille kammottava puute ja ammattitaidottomuuden osoitus.


He ovat aina saaneet kaiken valmiina, eivätkä ole koskaan tehneet mitään itse omilla käsillään, joten heillä ei ole mitään käsitystä suomalaisen yhteiskunnan toiminnasta.


Tänään yksi pikkuinen solmiolinnunpoikanen huomautti minulle “korjausten loputtomasta kestosta”, joten se sai minut nousemaan blogille. Tuon suurmyymälän avajaisten jälkeen meitä rakentajia kiellettiin jopa menemästä työvaatteissa liikkeisiin, mikä sekin oli meistä erittäin loukkaavaa ja neitimäistä. Tietysti minä kunnioitan näiden nörttien erikoisosaamista ja ymmärrän sen olevan enemmän tulevaisuutta kuin monet vanhat ammatit, mutta kun sitten taas ei.