Lapsuuteni Lapissa oli hyvin ankara ja köyhä. Ruokakin oli aina sitä yhtä ja samaa; poroa, lohta, tammukkaa, riekkoa ja hillaa (lakka)  syötiin jälkiruuaksi.

Noin minä olen usein kertonut työmaaruokaloiden keskusteluissa, kun on menneitä muisteltu.

tammukat-normal.jpgharjus-normal.jpg

Mutta noinhan se hyvin pitkälle olikin, poro oli arkiruokaa ja kesäisin me pojanklossit vietimme kaikki kesäyöt tammukkajokien ja purojen varsia koluten. Taisin olla jo 14- vuotias, kun syrjäiseen kotikylääni saatiin vasta sähköt ja päästiin oikein urakalla televisiota tuijottamaan.

Muistan hyvin ensimmäisen oikean kalareissuni, kun isäukko vei meidät pojat joelle tammukoita koskesta onkimaan. Olihan sitä aivan natiaisesta asti särkiä ja ahvenia ongittu, mutta ei tammukoita ja harreja.

Muistan hyvin myös ensimmäisen kalani, jonka tempaisin kuohuvasta koskesta. Onpa komea harri, kehui isäukko kauempaa, mutta särjeksi se sitten osoittautuikin ja sydämeni oli hyvin musta. Olin silloin tuskin kouluakaan vielä aloittanut, mutta se särki lensi kauas metsään! Lohikalaa tuli kuitenkin nopeasti ja pettymys unohtui. Kävin tuossa samassa paikassa ongella satoja kertoja myöhemminkin, enkä enää milloinkaan siitä särkeä saanut. Sen ensimmäisen koskikalani piti kuitenkin olla savolaisten lohi.

Poikasina ja varhaisnuoruudessa lähdimme yleensä iltapäivällä kalareissuun; poljimme ensin polkupyörillä 1-10 km, ongimme joen tai puron vartta 3- 10 km, kävelimme takaisin polkupyörille ja poljimme kotiin. Myöhemmin tulivat mopot, mutta eväitä meillä ei ollut milloinkaan. Sellainen tuntui jotenkin helsinkiläisten turistien touhuilta ja siis monella tapaa häpeälliseltä.

Tuo kalastusharrastuksemme oli suuri apu silloin köyhässä Lapissa, koska töitä ei yleensä ollut kenelläkään ja kaikki kynnelle kykenevät muuttivat Ruotsiin. Ja jos joku ei sitä itse hoksinut, niin työnvälityksessä annettiin käteen ilmainen matkalippu, jossa luki Ruotsi (Sverige) määränpäänä.

Oikeita Lapin puikulaperunoita voikastikkeella ja voissa paistettua tammukkaa ja harria, sitä meillä syötiin satoja kertoja. Puikulaperunat olivat joskus loppu huonon sadon vuoksi ja pyöreiden lantalaisten perunoiden ilmestyminen pöytään oli suuri pettymys. Ne olivat jo silloin samaa höttöä kuin ne ovat nykyäänkin.

Noihin aikoihin täällä etelässä syötiin silakkaa ja mitä lie läskikastiketta syöty. Silakka on aivan hyvä kala, mutta ymmärrän hyvin ettei se lapsille maistu. Nyt aivan lähiviikkoina tähän Helsingin ja Espoon edustan merelle tulee taas valtavia silakkaparvia, joista voisi ottaa pöytään tonneittain hyvää, halpaa ja ravitsevaa kalaa. Pyynti on kuitenkin vähäistä, vain muutamat kymmenet ukot onkivat sitä silloilta.

Olen joskus pitänyt silakkaverkkoa tuossa Espoon edustalla ja muutamassa tunnissa verkossa on ollut saavillinen kalaa. Siinä olisi helppoa organisoida suuri kalastustapahtuma, jolloin paikalliset kalastusseurat vetäisivät silakkaa ihan urakalla ja sitä jaettaisiin Hurstin leipäjonoissa ja muuten vain 10 centin kilohintaan rannalta. Tuollaiseen tapahtumaan olisikin helppo löytää 50 veneen omistavaa kalastajaa, mutta samalla paikalle pölähtäisi 1500  EU- tarkastajaa, elintarvikeviraston ja ympäristöministeriön tarkastajaa, sekä muuten vain vihreää vastustajaa.

Voitaisiin järjestää jokavuotinen Luonto tulee kaupunkiin tapahtuma, joka saisi lapsetkin arvostamaan meren antimia. Muutamiin venesatamiin pystytetään kirpputoripöytiä, silakkaa jaetaan eri kokoisissa muovikasseissa ja helpot paisto-, maustamis- ja suolausohjeet lyödään mukaan.

Erilaisia hienoja maustesilakkalaatuja purkittaessaan ihmiset muistaisivat myös naapurin pikkuista mummoa, joka nuttura täristen ja itkua tuhertaen maistelisi herkullista suolasilakkaa. Muori luulisi herkkien lapsuudenmuistojensa saaneen kyyneleet silmiin, mutta se olisikin itse asiassa köyhän Työkansan yhteisöllisyyden paluu keskelle Kataisen rosvokapitalismia, joka sai vanhuksen itkemään ilosta!