Rakennustyömailla on tällä viikolla vietetty työsuojeluviikkoa. On ollut monenlaista ohjelmaa, näyttelyä ja palaveria. Jokaisen työntekijän odotettiin kirjaavan kaksi työsuojeluhavaintoa, joita sitten asiaankuuluvat henkilöt käsittelisivät. Laadin itsekin seuraavanlaisen raportin.

-Olin purkamassa työmaalta pois lähtevän Alimak-hissin kulkusiltoja kuudenkymmenen metrin korkeudessa jostain syystä ilman turvavaljaita. Paikalle sattunut pääurakoitsijafirman toimitusjohtaja moitti minua erittäin ikävin sanakääntein ja tästä tapauksesta pelkään saaneeni elinikäisen trauman. Joudun ehkä turvautumaan mielen lääkitykseen ja pahimmillaan edessä voi olla ennenaikainen eläköityminen.

Tuota raporttia en tietysti jättänyt, mutta muuten tapausten kulku oli kerrotunlainen. Työmailla on työsuojelussa erityinen pistelaskusysteemi ja tapaukseni oli kuulemma vienyt 50 % työmaamme pisteistä. Vastaava mestari kertoi suoni otsalla tykyttäen toimitusjohtajan vaatineen minulle välitöntä lopputiliä, mutta näin ei sentään tapahtunut.

Ovatko Dalai Laman opetukset sittenkin ruvenneet puremaan rakennusalan työnjohtoon, vai mistä tämä yllättävä innostus työsuojeluun on tullut? Yksinkertaisesti vain siitä syystä, että työnjohdon bonusrahoja laskettaessa nämä työsuojelupisteet muutetaan kahiseviksi euroiksi! Näin on jälleen kerran ihmisen ahneus onnistuttu valjastamaan ihmiskuntaa ja vakuutusyhtiöitä hyödyttäväksi positiiviseksi energiaksi. Toivoisi tosin noiden palkitsemisjärjestelmien joskus ulottuvan suorittavaan portaaseenkin asti, ettei aina vain pelkkien uhkausten alla joutuisi venymään parempiin suorituksiin. Työläisiä kuitenkin kohdellaan edelleen rakennuksilla kuin karjaa, aikaisemmin niin vahva ammattiliittokin on jo ajat sitten kesytetty. Työläisen ja hänen perheensä henkilökohtaisen turvallisuuden pahin uhka on kesken päivän tulleet loparit, joskus jopa ilmoitetaan tuntien jäävän pidemmältäkin ajalta kuittaamatta. Ei löydy silloin lapsille jääkaapista minkäänlaisia pisteitä, eikä korvaa vakuutusyhtiö tällaista haaveria. Muutaman turhan lopputilin jälkeen ei moni viitsi enää edes töitä kysellä. Vaihdetaan alaa, jäädään lopullisesti päivärahalle tai valitettavan usein viinalla viimeistellään henkilökohtainen tuho. Pelimiehet jäävät pelaamaan näillä uusilla säännöillä, mutta silloin on kysymys enää työntekoa muistuttavien liikesarjojen esittämisestä ja nöyryydellä kilvoittelusta. 

Työmailla näkee paljon henkisesti notkeita yes -miehiä, jotka ovat aina enemmistön kanssa samaa mieltä ja sopeutuvat hetkessä mihin tahansa tilanteeseen. He ovat kuin alkuperäisen pohjavärinsä unohtaneita kameleontteja, jollaiset elukkoina tosin eivät enää luonnossa selviäisi. Eräänkin työkaverin jos tipauttaisi laskuvarjolla talebanien leiriin Afganistanissa, niin muutamassa viikossa tämä oppisi urdun kielen ja olisi islamin uskoon kääntynyt. Satelliittikuvista voitaisiin nähdä miehen nukkuvan kaulakkain mullahin kanssa ja aamulla olisi ensimmäisenä vangittua korealaista lähetyssaarnaajaa korvista vetämässä.