Edellisen suuren laman jälkeen huomattiin kymmenien tuhansien ihmisten yksinkertaisesti vain kadonneen työmarkkinoilta, eikä mistään tilastoista selvinnyt minne he olivat hävinneet. Nämä ihmiset eivät olleet kuolleet, eivätkä muuttaneet ulkomaille, mutta uudelleen virinneille työmarkkinoille he eivät kuitenkaan enää ilmestyneet.

Rakennusalalla on paljon ennakkoverolipulla ja toiminimellä työskenteleviä yhden miehen yrityksiä, joiden talous sakkaa nopeasti näin totaalisen laman aikana. Rahavirtojen katkettua vaimo käväisee näytösluontoisesti pari kertaa turvakodissa ja pian eri virastojen tukihenkilöt saapuvat nutturat täristen laittamaan miestä mieron tielle. Syrjäiselle metsätielle pysäköidystä pakettiautosta kuuluu vielä muutamien viikkojen ajan juomisen örvellys ja huorien kiljahduksia, mutta ensilumen satamisen myötä äänet muuttuvat eläimellisiksi tuskanhuudoiksi ja pian auto katoaa kokonaan. Näin tämä yhden miehen stalingrad on vaiennut lopullisesti.

Rakennustyöläiset ovat yleensäkin nopealiikkeisiä miehiä, jotka eivät jää pitkäksi aikaa ihmettelemään kadonneita työmarkkinoitaan. Kaikenlaisen sosiaaliturvan ulkopuolelle jääminen, asunnottomuus ja viina vievät tietyn prosentin, mutta monet hakeutuvat myös aivan uusille aloille. Näin meillä on entistä suurempi puute suomalaisista rakentajista mahdollisen nousukauden taas alkaessa.

Ulkomaisia työntekijöitä välittävät salkkumiehet eivät ole tippaakaan kiinnostuneita miestensä ammattitaidosta, vaan heille on tärkeintä vain saada laskua sisään. Viimeisin työmaani oli pieni viihdekeskus, jonka putkityöt olisivat hoituneet suomalaisilta 2- 4 miehen porukalla. Suomalainen putkiurakoitsija antoi kuitenkin työt pienelle aliurakoitsijalle, joka käytti vain venäläistä työvoimaa. Heitä oli paikalla aina kymmenkunta ja vuoden aikana yli 40 miestä kävi työmaalla esittelemässä taitojaan. Kaksi kuukautta ennen valmistumista venäläiset heitettiin ulos ja suomalaiset korjasivat vauriot. Näin ei tietysti käy läheskään aina, mutta nykyisin yhä useammin.

Olen iltakävelyilläni seuraillut Akseli Gallen- Kallelan museon nihkeästi edistyvää saneeraustyömaata. Työtä tekevät ulkomaiset työntekijät ja heidän pomonsa ajavat silmiinpistävän pröystäilevillä mersuilla ja bemareilla. Vakavahenkiset suomalaiset rakennusinsinöörit ja rakennusmestarit eivät yleensä tuollaiseen sorru, joten olisivatko taas salkkumiehet asialla. Muutaman vuoden kuluttua saamme lehdistä lukea saneerauksen maksaneen 4 miljoonaa euroa ja epäonnistuneen täydellisesti. Veronmaksajien rahoja, kuten nekin valtion korjausrakentamiseen laittamat 100 miljoonaa, joista ainakin puolet olisi voinut kylvää suoraan helikopterista Baltian maihin.