Reilut kaksikymmentä vuotta sitten olin rakentamassa kahden talon asuntoyhtiötä Kampissa. Nämä olivat 8-kerroksisia taloja tontin kulmauksessa ja miesvahvuus työmaalla oli yli sata henkilöä. Koko korttelia rakennettiin samaan aikaan useiden eri rakennusyritysten voimin.

Meillä oli luottamusmiehenä vähän yli viisikymppinen mies, joka harrasti mäkihyppyä. Kovalla tuulella tällä pienikokoisella miehellä oli tapana seistä ylhäällä holvin reunalla ja nojata vastatuuleen niin pitkälle kuin uskalsi. Tällä tavalla hän harjoitteli ilmavirtojen hallintaa ja kovetti mieltään kuolemanpelkoa vastaan. Minä taas olin työmaan työsuojeluvaltuutettu ja hänen harjoitteluaan katsellessani mietin kuumeisesti miten selittäisin äkillisestä tuulen tyyntymisestä johtuvan putoamisen poliiseille.

Jossain vaiheessa työmaalla ruvettiin puuhaamaan uuden luottamusmiehen vaalia, koska tälle mäkimiehelle oli päässyt kertymään huonot tyylipisteet siinä lajissa. Avoimeen vaaliin ilmoittautuivat ehdokkaiksi jonkin verran minua vanhemmat kirvesmies ja raudoittaja.

Tuohon aikaan luottamusmies oli vielä selkeästi kaikkien työntekijöiden edustaja työmaalla ja rintamalinjat kapitalistiin olivat selvät. Nykyisin työmailla on paljon ulkomaalaisia, vuokramiehiä ja jos minkä sortin aliurakoitsijoita, joten olen huomannut luottamusmiehen monasti leimaantuneen enemmänkin pääurakoitsijan edunvalvojaksi. Vähän niinkuin transsilvanialaisessa kansansadussa, jossa susiemo on ruvennut imettämään pesään eksynyttä pikkuporsasta.

Työmaalla oli kaksi vuosikymmeniä ay-aktiiveina toiminutta kuusikymppistä kirvesmiestä, jotka olivat kuitenkin jo "jäähdyttelemässä" ja halusivat siirtää luottohommat nuoremmilleen. Eräällä ruokatunnilla he tulivat pöytääni istumaan ja kysyivät olisinko halukas ryhtymään luottamusmieheksi. Heidän ehdokkaanaan ja tuellahan valintani olisi ollut selviö. Sanoin kuitenkin jo ehdolla olevien miesten hoitavan varmasti homman hyvin ja keskittyisin itse mieluummin työsuojeluvaltuutetun tehtäviin. Lisäksi työmaalla oli ikäiseni kaunis nainen toimistoinsinöörinä ja hänen kanssaan teimme aina perjantaisin ylipitkiä työsuojelukierroksia. Tällaista lihan heikkoutta en tosin viitsinyt mainita perusteluksi kieltäytymiselleni asettua työväenluokan keihäänkärjeksi.

Savolainen kirvesmies valittiinkin sitten luottamusmieheksi ja hänellä oli heti seuraavalla viikolla pidettävissä harjakaisissa tilaisuus näyttää kyntensä. Mies kuitenkin jännitti juhlan omaa puheenvuoroaan niin paljon, että rupesi ottamaan rohkaisuryyppyä heti aamusta alkaen. Juhlassa hän sitten yritti tunkea puhumaan joka väliin, eikä oman puheenvuoronsa lopulta tultua saanutkaan enää yhtään järkevää sanaa suustaan. Mies talutettiin nolosti pois areenalta ja hän jäi seuraavaksi viikoksi sairaslomalle. Töihin palattuaan hän tuhisi minulla olevan runsaasti aihetta vahingoniloon, koska tiesi hommaansa minulle tarjotun. Kovin oli pikkusieluinen tapaus hän. Ei se työmaan henkeä pahemmin pilannut ja ainakin holvin reunalla kurkottelevan mäkimiehen etunoja näytti entisestäänkin komistuneen.

Tuolla työmaalla hääri tuntitimpurina vanhempi mies, joka oli tehnyt pitkän uran rakennusmestarina Hakalla. Hän oli toiminut monilla työmailla myös vastaavana mestarina, mutta juopottelun lisääntymisen myötä olivat työmaat alkaneet pienentyä ja viimein loppuneet kokonaan. Sittemmin hän oli saanut suhteensa alkoholiin kuntoon ja osasi jo naureskellen kertoilla uskomattomista töppäyksistään. Jonain päivänä hän ehdotti minulle, että muodostaisimme työporukan ja lähtisimme kiertämään työmaita vain lihavimpia urakoita etsien. Hän kun tietäisi mistä ne rahat helpoimmin otetaan. Jotenkin epäilin kuitenkin yhteislaulun saattavan muodostua jossain vaiheessa liian suureksi osaksi toimenkuvaamme ja niin tämä kuningasidea jäi toteuttamatta.

Taloon tuli rakennuksen ulkopuolinen parveketorni ja siihen kirkontornimainen katto. Sen teräsrunko tehtiin maassa, minä rakensin hökötykseen vesikaton ja peltimiehet vetäisivät pellit päälle. Koko komeus heivattiin sitten nosturilla paikoilleen ja hitsattiin iäksi kiinni. Arkkitehti oli vielä suunnitellut sen huipulle lasikuituisen piikin koristeeksi, joka ei kuitenkaan ehtinyt työmaalle ennen nostoa. Tuon puolitoistametrisen tötterön viimein saavuttua olivatkin pomot sitten ihmeissään sen paikoilleen asentamisen kanssa. Koriauto tuntui ainoalta riittävän turvalliselta, mutta mitättömän pienen työn kannalta suhteettoman kalliilta ratkaisulta. Vinkkasinkin pikkumestarin mukaani ja nousimme koristeen kanssa vesikatolle. Kiipesin kuin orava kolmimetriseen torniin ja pomon pidellessä jaloista kiinni pulttasin osan paikoilleen. "Älä kato alas, älä jumalauta vain kato alas", kannusti pikkumestari yltiöpäistä suoritustani. Minun osaltanihan kuolonsyöksy olisi ollut nopeasti ohi, mutta häntä sen näkeminen olisi vaivannut läpi elämän. Varsinkin, jos olisin huutanut jotain erityisen rivoa mennessäni.