Olen lueskellut Jaan Kaplinskin kirjaa Kirje isälle ja siinä korostui taas virolaisten historialliset siteet Keski-Eurooppaan, kun taas meidän suomalaisten henkinen koti taitaa olla lähinnä eskimoiden luona pohjoisnavalla. Huolimatta virolaisten kanssa jakamastamme samanlaisesta mentaliteetista ja kielisukulaisuudesta.

Kaplinskin sukulaiset puhuvat viroa, venäjää, ranskaa, saksaa, puolaa, jiddishiä ja sukujuuret johtavat Puolaan ja juutalaisuuteen. Suvun historia risteilee monien valtioiden alueella Euroopassa, eikä aina tiedä ollaanko vielä isoäidin luona Krakovassa vai joko tultiin Liettuan kautta takaisin Tarttoon. Puolalaisissa nimissä voi olla viisikin konsonanttia peräkkäin, joten poskilihakset ovat kipeinä jo tunnin lukemisen jälkeen. Koko ajan kuitenkin paetaan tai seurataan jotakin miehitysarmeijaa, jollei nyt sitten olla härkävaunussa vankileirille menossa.

Otan seuraavaksi luettavakseni Paavo Lipposen elämänkerran. Siinä ei ole tolkutonta määrää eurooppalaisia taiteilijoita ja filosofeja, vaan henkilöt ovat perussuomalaisia satraappeja, takinkääntäjiä ja selkäänpuukottajia. Ei ole loputonta sivistyskielten sekamelskaa ja yleisin tapaamispaikka on "nahkurin orsilla". Elämäkerran lapsuus, poikaikä ja nuoruus jaksojen tapahtumat sijoittuvat samalle savolaiselle naurismaalle, eikä savusaunasta käytetä sen ranskankielistä nimeä. Se on hyvin selkeä tutustumismatka Suomen lyhyeen historiaan ja ohuehkoon kulttuuriin.