Joitakin vuosia sitten rakentelin laajennusta omakotitaloon, jonka isäntäväellä oli kaksi Tiibetin mastiffia. Kyseistä rotua oli Nepalissa jäljellä enää muutamia kymmeniä yksilöitä, ennen kuin joku havahtui pelastamaan tätä uljasta paimenkoiraa. Yleensähän koira vartioi lampaita susilta, mutta Tiibetin mastiffi on koulutettu vartioimaan paimenta rosvoilta. Sikäläisillä rosmoilla kun on tapana nitistää paimen ja viedä koko lauma mennessään. Aikuinen uros loikkaa kevyesti pari metriä korkean aidan yli. Siis koira, vaikka ei lammasvarkaaksikaan yleensä liikuntarajoitteiset rupea. Rollaattorin ääni kun kantautuu kauas vuoriston kuulaassa ilmassa ja herättää pahansisuisen mastiffin.

Siinä sai olla kieli keskellä suuta ottaessaan lautaa taapelista, jonka alla uroskoira makoili. Konfliktin sattuessa olisin tietysti voinut napata hurttaa kielestä kiinni ja puristaa lujasti, silloinhan eläin ei pysty puremaan. Kuulostaa teoriassa näppärältä oivallukselta, mutta onneksi en joutunut testaamaan käytännössä. Tuollaisessa tilanteessa täytyy tarkkaan arvioida milloin on voittanut hauvan luottamuksen niin varmasti, että uskaltaa päästää irti. Ja puutunutta kättä vaihtaessaan täytyy myös olla erityisen nopea. Mikäli olisin ajautunut em. tilanteeseen kahden mastiffin kanssa, niin ainahan olisin voinut lähteä rentouttavalle hauvakävelylle!

Ystävystyin kuitenkin miellyttävän talonväen kanssa ja minusta tuli vakituinen vieras heidän nyt laajennetussa talossaan. Pihaa ympäröi korkea aita, eikä edes naapureilla tai sukulaisilla ollut mitään asiaa tontille soittamatta ensin kelloa portin pielessä. Minä sen sijaan sain saapastella suoraan keittiöön koirien päästämättä ääntäkään. Hurtat vaistosivat minussa vertaisensa Elukan, ihan niin kuin entinen vaimonikin aina sanoi. Oletan kuitenkin isännän nähneen minussa Tsingis- kaanin kaltaisen taruolennon, kun taas perheen naisille olin enemmänkin Dalai- lamaan verrattava auktoriteetti.

70-luvun loppupuolella muutin Ruotsiin ja vierailin sikäläisessä työvoimatoimistossa. Kiireisessä toimistossa oli jo tuohon aikaan käytössä tietokoneet, joiden ruuduilta työpaikkoja jaeltiin kiivaaseen tahtiin. Pääsin nopeasti virkailijan juttusille, joka ensin selvitti haluamani työn laadun ja huonon kielitaitoni vuoksi myös soitti työnantajalle. Tämän jälkeen hän etsi osoitteen kartalta ja otti selville metro- ja bussilinjat aikatauluineen. Vielä kaiken lopuksi tämä ihmeellinen olento kirjoitti muistilapun annettavaksi bussinkuljettajalle, jotta tämä osaisi jättää minut pois oikealla pysäkillä.

En siis totisesti tunne minkäänlaista surua Suomen työvoimaministeriön lakkauttamisesta. Päinvastoin minä riemuitsen sydämessäni tuon tsaarinaikaisen kyykyttämislaitoksen katoamisesta. Helpompi oli saada pankista lainaa ilman vakuuksia, kuin työkkäristä jotain sille kuuluvaa palvelua.